Neljäs vaelluspäivä (8. matkapäivä)

Horombo Hut - Kibo Hut, nousua 940 m, matka 11 km, vaellusaika 8 tuntia

• vaellus satula-alueella
• majoittuminen Kibo Hutille

Aamulla olo oli jo palannut takaisin normaaliksi, kun aloitimme matkan kohti Kiboa. Kanervanummi loppui parin tunnin kuluttua ja autiomaa alkoi. Ilma oli kylmennyt jo tuntuvasti ja päälle tarvittiin tuulenpitävää vaatetta. Auringonpaiste on polttavaa näissä korkeuksissa ja siltä on suojauduttava huolellisesti. Korvista, nenästä ja huulista lähtivät nahkat sinkkipastasta huolimatta. Satula tuntuu loputtoman pitkältä, varsinkin kun Kibon majan näkee jo monta tuntia aikaisemmin sen toisessa päässä.

Horombolta satulalle

Kahdeksassa tunnissa pääsimme Kibon kivinavetan pihaan. Päärakennuksessa on useita pienempiä makuuhuoneita ja pieni ruokailutila. Makuupaikkoja on 60. Sivurakennuksessa on kioski, keittiö ja huone johon majoituimme. Leveät makuulaverit sijaitsevat kahdessa kerroksessa, puolet ylös ja toinen puoli alas kylki kyljessä. No, täällä ei paljoa ehdi nukkumaan. Kioskista loppui pullovesi, onneksi olimme ostaneet mukaan omat vesilaatikot alhaalta. Ryhmästämme kaikki kaksikymmentä pääsivät suosiolla Kibolle asti, erinomainen suoritus josta oli kiittäminen rauhallista alkuvauhtia.

Kibo Hut 4700 metrissä

Kibolle noustessa meinasi taas hengitys loppua, mutta kun rauhoittui hetkeksi paikalleen niin tilanne tasaantui. 4700 metriä merenpinnasta on jo liian korkea paikka ihmiselle ja sen kyllä huomaa. Ainoa paikka mistä löytyi paksumpaa ilmaa oli ulkovessoista eikä sitäkään halunnut mielellään hengittää. Illallinen tarjottiin klo 19 ja kumma kyllä, korkea ilma ei ollut vienyt ruokahaluani. Piti oikein syödä toinenkin lautasellinen, oli sen verran nälkä. Aterian jälkeen olikin sitten ruhtinaalliset puolitoista tuntia lepoaikaa ennen seuraavaa koitosta.

Viides vaelluspäivä (9. matkapäivä)

Kibo Hut - Gillman's Point, nousua 985 m, matka 5 km, vaellusaika 8 tuntia
Gillman's Point - Uhuru Peak, nousua 210 m, matka 1 km, vaellusaika 1.5 tuntia
Uhuru Peak - Gillman's Point - Kibo Hut, laskua 1180 m, matka 6 km, vaellusaika 3 tuntia
Kibo Hut - Horombo Hut, laskua 940 m, matka 11 km, vaellusaika 2.5 tuntia

• aamu Gillman's Pointilla
• Uhuru Peakin jäätiköt
• paluu Horombolle

Päivä aloitettiin hyvissä ajoin jo iltakymmeneltä teen ja keksien merkeissä. Yhteentoista mennessä oli kaikki vaatteet vihdoinkin saatu päälle ja olimme lähtövalmiita. Ilma oli yllättävän lämmin, vaikka otsalamppujen valossa näkyi vähän räntäsadetta. Oppaat järjestelivät naiset edelle ja miehet perään ja aloitimme pimeässä polettamisen. Alkumatkan loiva rinne muuttuu nopeasti yhä jyrkemmäksi ja polku aloittaa loputtoman mutkittelunsa. Ensin kymmenen metriä oikealle, sitten käännös, kymmenen metriä vasemmalle, käännös ja sitä rataa. Jossain kaukana ylempänä näkyi edellä menevien valoja. Rinteen toisella puolella oli ukonilma ja salamat välkkyivät. Katsetta ei voinut kääntää polusta pois, ettei astunut harhaan. Silmät väsyivät nopeasti ja aina käännöksen kohdalla pysähtyessä, täytyi lepuuttaa niitä hetki. Tauot olivat nopeita, ettei kylmä päässyt iskemään.

Jossain vaiheessa alhaalta päin lähti muitakin ryhmiä nousemaan peräämme. Otsalamppujen muodostamia kiiltomatoja mutkitteli rinnettä ylöspäin. Räntäsade yltyi ja ympäristö muuttui valkoiseksi. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen pääsimme Hans Mayerin luolalle sateensuojaan, jossa vietimme pidemmän teetauon. Matkaa oli vielä kuitenkin runsaasti jäljellä. Väsymys alkoi painamaan ja aina kun vain oli mahdollista, nojauduin eteen sauvojen varaan ja suljin silmät. Nousu on niin puuduttavaa edestakaisin tökkimistä, että hereillä pysymiseen tarvitaan ylimääräisiä ponnisteluita. Myöhemmin joku kertoi kysyneensä jotain minulta saamatta vastausta, itse en siitä muista mitään. Oppaat hyräilivät välillä hiljaa jotain laulua ja se auttoi hieman keskittymistä. Ylöspäin ei kannata vilkuilla ja alaspäin ei halua katsoa, ettei tasapaino mene. Muut ryhmät saavuttivat vähitellen meidät ja alkoi melkoinen ruuhka ja kuhina kapealla polulla. Oli amerikkalaisia, japanilaisia ja muun maalaisia samassa nipussa. Oppaat sekoilivat ryhmiensä kanssa ja repivät meitä eteen ja taakse eri joukkojen välillä. Lopulta saimme taas oman porukan kasaan ja jatkoimme nousemista.

Aamu alkoi kirkastumaan ja juuri sopivaan aikaa, sillä pahin oli vielä edessä. Hiekka loppui ja tilalle tuli kivikkoa. Irtokivet vain pyörivät jaloissa kun viimeisillä voimilla piti taistella ylöspäin. Välillä täytyi käyttää nelivetoa ja kontata pahimpien paikkojen yli. Heti kun yritti pysähtyä johonkin hetkeksi hengähtämään, oppaat huusivat jatkamaan matkaa. Ei saanut jäädä jyrkänteelle ihmettelemään. Lopulta ylhäällä näkyi kapea aukko kivien välissä ja sieltä kuului riemunkiljahduksia. Gillman's Point oli vihdoinkin lähellä. Loppukirillä ylös ja saman tien kivikkoon istumaan ja tankkaamaan energiaa repusta.

Tankatessa olo parani ja voimat alkoivat vähitellen palautua, joten oli aikaa katsella ympärilleen. Gillman's Point on pieni kallioiden ympäröimä kivikkoinen tasanne kraatterin reunalla. Aivan liian pieni sellaiselle turistimäärälle mitä siihen yritti ahtautua. Kaikki tuntuivat haluavan ottaa kuvan itsestään kyltin edessä ja parveilivat hermostuneena edestakaisin. Pahempaa kuin jouluruuhkan aikaan tavaratalossa. Aurinko paistoi jo korkealta Mawenzin takaa ja valaisi lumesta valkoiseksi muuttunutta autiomaata kilometriä alempana. Kraatteri jäätiköineen oli upean näköinen.

Gillman's Pointilla 5685 metrissä

Uhuru Peakille lähtijöitä oltiin keräilemässä ja ensiksi en ollut halukas asiaan mutta kun katselin lumessa houkuttelevaa polkua, niin päätin lähteä mukaan. Kolmen hengen ryhmäämme liittyi myös matkanjohtajamme ja kaksi opasta. Muut yksitoista Gillmannille päässyttä lähtivät paluumatkalle takaisin alaspäin. Uhurun polku kulkee kraatterin reunaa pitkin ja maisemat ovat sen mukaiset. Oikealla puolella on jyrkkä koskematon lumihanki, joka viettää jyrkästi alas kraatterin pohjalle. Sinne jos olisi horjahtanut, olisi ollut alhaalla ennen kuin olisi ehtinyt tajuamaan mitään. Vasemmalla puolella vuorottelee joko vuorenseinä tai upeat maisemat. Valtavia jääpuikkoseiniä kimalteli auringossa. Vuorelta alas näkyvä jäätikkö on pitkälti toistakymmentä metriä paksua.

Uhurulle päästäkseen täytyy kiertää kraatteria puolisen kierrosta ympäri myötäpäivään. Matkaa tulee reilun kilometrin verran, eikä matkalla ole kuin pari isompaa ylämäkeä joiden jälkeen täytyy antaa hengityksen tasaantua hetken. Polku on helppokulkuista ja kovapohjaista. Maisemat ovat todella näkemisen arvoiset, jos ilma on kirkas. Itse Uhuru Peak on laakea alue kraatterin reunalla, täällä ei ole samanlaista tilanahtautta kuin Gillmannilla. Juuri sellainen kuin vuoren huipun kuvittelisi olevan. Otimme valokuvat ja päätimme, että eiköhän tämä ole nähty ja lähdimme laskeutumaan. Lähes vuoden valmistautuminen ja neljän päivän kiipeäminen kuitataan pois viidentoista minuutin huipulla olemisella, mutta jokainen sekunti on sen arvoista.

Uhuru Peakilla 5895 metrissä

Vasta Gillmannilta laskeutuessa tajusi kuinka jyrkkä rinne oli kun katseli sitä pystysuoraan ylhäältä alas. Kivikko oli erittäin vaikeakulkuista alaskin päin ja koko ajan sai olla tarkkana ettei olisi liukastunut. Hiekkarinne oli pehmentynyt auringossa joten laskettelimme suorinta tietä alas polusta välittämättä. Pohkeet ja kenkien pinta olivat kovilla rullaavassa hiekassa. Alaspäin pääsee kolme kertaa nopeammin kuin ylös. Lopulta pahin jyrkkyys hellitti ja loppumatkan pääsi kävelemään normaalilla tavalla. Takaisin Kibolla olimme 12 ja puoli tuntia sieltä lähdön jälkeen.

Suurin osa muusta ryhmästä oli jo lähtenyt Horombolle. Kourallinen jälkiporukkaa lepäili vielä majassa. Saimme lounaaksi lautasellisen keittoa ja ruhtinaallisen puolentoista tunnin lepohetken. Nukahdin välittömästi kun pääsin selälleni makuupussiin. Vähän ennen kahta alkoi majaan työntyä uutta ranskalaisporukkaa, joten lepohetki oli vietetty. Kamat kasaan ja paluumatkalle. Loiva alamäki oli helppokulkuista ja kuljimme normaalia reipasta kävelyvauhtia. Satula näytti taas arvaamattomuutensa kun rakeita alkoi sataa vaakasuoraan. Onneksi sitä ei kestänyt kauaa.

Takaisin Horombolla olimme puoli viiden aikoihin. Etujoukko oli jo hienosti hoitanut majoitusjärjestelyt ja tavaramme oikeisiin mökkeihin, joten meidän osaksemme jäi ainoastaan kivellä istuskelu ja Kilimanjaro-oluen maistelu. Olut ei oikein maistunut samalta kuin normaalin rankan päivän jälkeen. Illallisen jälkeen tuntui jo uni painavan silmäluomia. Olihan edelliset päivät menty yhteensä parin tunnin kevyellä unella, joten vauhdilla makuupussiin ja lisää unta.

Kuudes vaelluspäivä (10. matkapäivä)

Horombo Hut - Mandara Hut, laskua 1080 m, matka 12 km, vaellusaika 3.5 tuntia
Mandara Hut - Marangu Gate, laskua 900 m, matka 7 km, vaellusaika 2 tuntia

• lounas Mandaralla
• juhlallisuudet portilla
• autolla takaisin Kilemakyaro Mountain Lodgeen

Aamulla sitä heräsi taas reippaana 12 tunnin unen jälkeen, niin kuin mitään ei olisi tehnyt edellisenä päivänä. Ilmakin tuntui paksulta hengittää. Aamiaisen jälkeen kaikilla oli kiire alaspäin, joten ei auttanut muuta kuin lähteä. Pole polesta ei enää ollut tietoakaan kun rymistelimme rinnettä alas. Sentään maltettiin pitää tunnin välein juomataukoja. Matkalla tapasimme myös lisää suomalaisia, kun Marttilan Olli tuli vastaan ja huudahti että: "Taidatte olla suomalaisia kun olette noin hiljaista porukkaa." Olli viettää Tansaniassa yhden vuoden ja kerää materiaalia uuteen kirjaansa [Suuri savanni]. Mandaralla olimme sopivasti lounasaikaan, kerrankin afrikkalainen ajoitus sopi hyvin yhteen eurooppalaisen aikataulukäsityksen kanssa ja kävelimme suoraan ruokapöytään. Lounaan jälkeen oli hetki aikaa hengähtää ennen loppurutistusta.

aamutohinaa Horombolla

Viimeinen etappi Mandaralta portille tuntui todella lyhyeltä, tätäkö poletettiin tullessa kuusi tuntia, kun alaspäin pääsee kahdessa tunnissa. Jälkeenpäin kaikki on helpompaa. Portilla kului taas aikaa muodollisuuksissa, mutta enää ei ollut kiire minnekään. Olut maistui taas hyvältä normaalissa korkeuksissa. Kantajat kokoontuivat riviin istumaan ja esittivät meille Kilimanjaro-laulun. Vuoren huipulle päässeet saivat diplominsa ja kantajille lahjoitettiin ylimääräisiä varusteita. Sitten oli aika sanoa hyvästit vuorelle ja pakkauduimme pikkubusseihin, jotka lähtivät kohti lodgea. Loppupäässä sadetta oli tullut runsaasti, joten viimeinen pikkutie lodgelle oli muuttunut liejuksi. Ensimmäinen bussimme pääsi juuri ja juuri perille kun tavarat olivat lisäpainona. Toisen bussin porukka tuotiin perille tyylikkäästi pick-upin lavalla.

seremoniat portilla

Suihku maistui hyvältä kuuden päivän retkiolosuhteiden jälkeen. Haisevat retkivarusteet pakattiin omaan säkkiin, jota ei ollut tarkoitus avata ennen kotia. Oikea illallinen oli jotain erilaista retkiolosuhteisiin nähden, sängyssä oli vaikea nukkua, olisi varmaan pitänyt ottaa makuupussi lattialle. Vatsatauti alkoi onneksi vasta nyt, ettei häirinnyt vuorella.