Puisto-oppaat

Pieniä englanninkielisiä A5-kokoisia vihkosia voi ostaa yleensä kyseisen puiston matkamuistomyymälästä. Sivumäärältään nämä ovat 50-90 sivun välillä, mutta niihin on mahdutettu erittäin kompaktissa koossa kyseisen puiston erityispiirteet. Puiston eri osat esitellään muutamilla tekstikappaleilla ja kerrotaan alueen tyypillisistä eläimistöstä. Piirroskuvat auttavat eläin- ja kasvilajien tunnistamisessa. Useimmat eläinlajia käsittelevät kappaleet ovat kuitenkin yhteneväisiä muiden puisto-oppaiden kanssa. Vanhemmat alkuperäiset oppaat ovat laadultaan huonoa kopiokonetasoa, mutta uudemmat versiot, joissa on värikuvat kannessa, ovat kirjapainossa painettuja.

Hinnaltaan nämä ovat puistojen myymälöissä olleet $8–10 tai 8000 shillinkiä. Kaupunkien, kuten Arushan, kirjakaupoista näitä saa puoleen hintaan. Kohtuuhinta näppärästä tietopaketista, joten näitä vihkosia ei todellakaan kannata väheksyä, jos jokin puisto kiinnostaa tarkemmin.

Serengeti ei saa kuolla (Serengeti darf nicht sterben)

Bernhard ja Michael Grzimek, Ullstein A. G. 1959, suomentanut Toivo J. Kivilahti, WSOY 1960

Tämä kirja nosti Serengetin kansallispuiston sen nykyiseen kuuluisuuteen, kun saksalainen eläintieteilijä Bernhard ja hänen poikansa Michael aloittivat eläinten laskennat seeprakuvioisella lentokoneella. Serengetin suurien eläinlaumojen määrää ja niiden vaeltamista ei koskaan aikaisemmin oltu tutkittu vaikeakulkuisen maaston takia, joten ratkaisu tähän oli opetella lentämään pienkoneella. Kirjan tarina alkaakin 10 000 kilometrin mittaisella lennolla Saksasta Itä-Afrikkaan.

Tuohon aikaan Ngorongoron luonnonsuojelualue oli vielä osana Serengetiä. Uudet suunnitellut rajat tulisivat katkaisemaan alueen kahtia, oletettujen kahden erillään elävien vaelluslaumojen alueiden välistä. Tämä olettamus kumotaan tässä kirjassa, mutta silti tuolloin vedetyt keinotekoiset rajat ovat käytössä tänäkin päivänä. Ngorongoro jätettiin paikallisille maasaiheimolaisille ja Serengeti pyhitettiin eläimille, mikä on kuitenkin hyvä kompromissi kummallekin osapuolelle.

Kirja kertoo hyvin, minkälaista oli tuohon aikaan tutkimustyö vieraassa alikehittyneessä maassa. Teksti polveilee sujuvasti käytännön tapahtumista tutkimustuloksiin ja havaintoihin. Tutkimustyön ohessa tehdään myös suojelutyötä mm. jahtaamalla salametsästäjiä. Kirjassa on useita valokuvia, joista mielenkiintoisimmat ovat lentokoneesta kuvattuja. Tämän kirjan saisi jokainen Serengetissä käynyt lukea.

"Suurkaupungit kasvavat yhä voimakkaammin. Tulevina vuosikymmeninä ja -satoina ihmiset eivät varmastikaan matkusta katsomaan tekniikan ihmeluomuksia, vaan he tulevat pyrkimään tomuisista kaupungeista niihin viimeisiin paikkoihin, missä Jumalan luontokappaleet yhä elävät omassa rauhassaan. Muut maat siunaavat ja kadehtivat maita, jotka ovat pelastaneet näille sukupolville tällaiset alueet ja turistien virta tulee suuntautumaan niihin. Sillä luonnon ja sen vapaiden asukkaiden laita on toisin kuin sodassa hävitettyjen palatsien. Jälkimmäiset voidaan rakentaa uudelleen — mutta jos Serengetin eläimet kerran hävitetään sukupuuttoon, kukaan ei enää, niin kauan kuin ihmisiä maan päällä eläneekin, voi tuoda niitä takaisin."

Viisisataa elefanttia (Among the Elephants)

Iain ja Oria Douglas-Hamilton, Wytham Publications Ltd. 1975, suomentanut Pekka Haapakoski, Otava 1975, esipuhe Niko Tinbergen

Vuonna 1966 skotti Iain Douglas-Hamilton aloitti Manyaran kansallispuiston alueella kuusi vuotta kestäneen norsututkimuksen, joka oli laajuudeltaan ensimmäinen koko maailmassa. Tutkimuksen taustana oli huoli alueen liian suuresta norsukannasta, jota pitäisi mahdollisesti rajoittaa. Tutkimuksen edetessä Iain selvitti myös norsujen elintapoja ja opetteli ulkonäöltä tunnistamaan niitä lähes sata yksilöä. Manyarassa ja sitä ympäröivällä alueella eli tuolloin jatkuvasti 400 – 500 norsua ja arviolta lähes 600 norsua oli tutkimuksen aikana vieraillut alueella. Tutkimusta tehtiin sekä lentokoneesta ja autosta tarkkaillen että norsuja seuraten lähietäisyydeltä maastosta kävellen ja välillä puissa kiipeillen. Muutaman kerran norsut ajoivat Iania takaa, hyökkäsivät maastoauton kimppuun ja kerran hän jäi sarvikuonon tallomaksi. Tämä ei kuitenkaan kuitenkaan lannistanut häntä tekemästä lähempää tuttavuutta norsujen kanssa, jopa ihan kosketusetäisyydelle asti.

Kirja koostuu kolmesta osasta: Ensimmäisessä osassa Iain kertoo tutkimuksen alkuvaiheista aina hetkeen, jolloin hän tapasi tulevan vaimonsa Orian Keniassa eräillä kutsuilla. Iainin alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä Serengetissä leijonatutkimusta, mutta koska tehtävään oli nimitetty toinen henkilö, jäi tarjolle Manyaran norsututkimus. Iain perusti tukikohtansa puiston puolivälille Ndalajoen varteen, paikka on tänä päivänäkin vielä puistonvartijoiden käytössä.

Toisen osan on kirjoittanut Ianin vaimo, italialais-ranskalainen Oria. Osa alkaa siitä, kun he tapasivat Keniassa. Iainin kanssa he lensivät pienkoneella Kenian ja Tansanian väliä, kunnes muuttivat yhteen Manyaraan. Oria seurasi mukana useilla tutkimusmatkoilla ja opetteli itsekin tunnistamaan useita norsuyksilöitä. Lisäksi hän otti paljon valokuvia, joista muutama on päässyt kirjan kuvitukseksi. Orian teksti on sujuvaa kerrontaa käytännön tapahtumista.

Viimeisessä osassa Iain jatkaa norsuhavaintojen kertomista ja samalla tiivistää yhteen joitakin tutkimuksen aikana selvinneitä seikkoja. Norsujen suuren määrän aiheuttamat muutokset Manyaran luonnossa tulisivat aiheuttamaan kasvillisuudelle peruuttamatonta tuhoa. Tämän välttääkseen tulisi varata lisää norsujen elintilaa puiston eteläpäästä Marangin metsästä. Sinne johtaa aikaisemmin täysin piilossa pysynyt norsupolku, jonka Iain löysi vasta vuosien etsinnän jälkeen.

Kirjassa on norsutarinoita melkeinpä kyllästymiseen asti, mutta ohessa on hyviä kuvauksia käytännön elämästä ja olemisesta. Lisäksi on kerrottu seudun yleisempää historiaa ja muita ympäristön tapahtumia. Kirjan paikat hahmottuvat parhaiten, jos ensin itse on päässyt vierailemaan alueella. Manyarassa on tänäkin päivänä edelleen runsaasti norsuja, joten vaikuttaisi siltä että suojelupyrkimyksissä ollaan saatu ainakin lisäaikaa.

Elämäni Afrikka (My Pride and Joy)

George Adamson, William Collins Sons & Co. Ltd 1986, suomentanut Paula Karlsson, Otava 1988

Metsästäjänä, riistanvartijana ja lopulta villieläinten suojelijana toimineen George Adamsonin toinen omaelämäkerta. Maailman tietoisuuteen hän tuli vaimonsa Joyn kanssa kasvattaman Elsa-leijonan vaiheista kertovien kirjojen ja elokuvien myötä. Intiassa vuonna 1906 syntynyt George kävi Keniassa ensimmäistä kertaa vuonna 1924. Oltuaan välillä jopa kullanetsijänä, vuonna 1938 hän aloitti työnsä väliaikaisena riistanvalvojan apulaisena. Hänen leijonankasvattajan uransa alkoi vuonna 1956, jolloin hän adoptoi kolme leijonanpentua, jouduttuaan ampumaan niiden emon. Yksi näistä pennusta oli Elsa. Monien vastoinkäymisten jälkeen leijonien turvapaikaksi muodostui vuonna 1970 Kenian pohjoisosassa sijaitseva Koran suojelualue.

Kirja kertoo Adamsonin elämänvaiheista vuoteen 1986 saakka. Alkuvuosien tarinat ovat melkoista sekamelskaa ja poukkoilua paikasta toiseen, joka varmaan kuvastaakin hyvin sen aikaisia elämänvaiheita. Leijonien tullessa mukaan tarinaan alkaa tulla enemmän johdonmukaisuutta. Georgen tapa kertoa leijonista pelkillä etunimillä sekoittaa välillä lukemista, kun ei muista että kuuluuko tarinassa vilisevät nimet ihmisille vai eläimille. Korassa George eli veljensä Terencen kanssa jakaen leijonien kanssa samaa leiriä, eikä yhteenotoiltakaan voinut välttyä. Kaiken kaikkiaan leijonia vuosien varrella oli leirissä ollut 23 yksilöä. Kirjassa on runsaasti sekä mustavalkoisia että värikuvia.