| [Safari] |
Ngorongoron kraatteri |
jatkuu: [Arusha] |
|||||||||||||||||
| [Ohjelma] |
10. päivä
Ngorongoron tiellä vastaan alkoi nousta tummia pilviä. Ehdimme ennen sadetta poiketa Oldupairotkolla, jossa tutustuimme alueen arkeologiseen historiaan pienessä museossa. Fossiilejakin paikalla oli, tosin vain jäljennöksinä, mutta vanhan näköisinä kuitenkin. Nykypäivää paikalla edusti maasaitavaroita notkuva myyntipöytä. Ngorongoron rinteitä noustessamme alkoi sataa kunnolla. Ohjelmassa oli seuraavaksi vierailu maasaiden asumuskraalissa, mutta Loongokan pihalla rankkasateessa tehtyjen autojenvälisten radiopuhelinneuvotteluiden jälkeen kaikki olivat yksimielisesti sitä mieltä että ulos ei astuta. Suunnistimme seuraavalle kraalille 10 kilometrin päähän Senetoon ja siellä jo aurinko paistoikin. Kraali oli entisellään, samanlaista oli kolme vuotta sitten. Sisäänpääsymaksu oli 10 dollaria hengeltä. Aluksi meille esitettiin tervetuliaislaulu ja sitten ensikertalaiset vietiin tutustumaan paikalliseen lantamaja-arkkitehtuuriin sisäpuolisesti. Seuraavaksi olikin aika keventää matkakassaa matkamuistoja ostellen. Ostin samanlaisen pangan, afrikkalaisen viidakkoveitsen, kuin edelliselläkin kerralla, tingittyyn 8000 shillingin (8 dollarin) hintaan. Lisäksi harrastettiin vähän rahanvaihtoa, kun kaikki maasait halusivat päästä eroon suurista seteleistään vaihtamalla niitä pieniin 1 dollarin ja 1000 shillingin seteleihin, jotka ovat erittäin haluttua tavaraa. Lopulta lähdimme pois jäähyväislaulun saattelemana. Seuraavaksi saavuimme majapaikkaamme Ngorongoro Wildlife Lodgeen. Oikea suihku maistui hyvältä taas Lobon jälkeen, valitettavasti tässä lodgessa ei ole uima-allasta, joten asumisen tasosta täytyi vähän tinkiä. Maisematerassi on kuitenkin matkan upein. Illalla pidettiin taas perinteinen infotilaisuus seuraavaa päivää valmistellen. Illallisen jälkeen aulassa oli tarjolla taitavaa akrobaattiesitystä ennen nukkumaanmenoa. 11. päivä
Aamu valkeni harmaana kun sade piiskasi huoneen ikkunaa vaakasuorassa. Ensivaikutelma ei näyttänyt lupaavalta, olihan vuorossa odotettu kraatteripäivä. Pieniä pilkahduksia kirkkaammasta näkyi kuitenkin nopeasti liikkuvien pilvien lomassa. Aamiaisen jälkeen kerättiin lounas eväslaatikoihin ja siirryttiin autoihin. Auton luukut pidettiin visusti kiinni kraatteriin laskeuduttaessa. Pohjalle saavuttua ehdittiin hetkeksi aukaista kattoluukut, mutta pienen tihuttamisen jälkeen sade yltyi ja luukut menivät kiinni. Lerain metsään tultaessa kattoluukut aukaistiin lopullisesti. Metsässä oli miellyttävän kosteaa sateen jäljiltä. Pari komeahampaista norsua liikuskeli tien vieressä ja vihermarakattilaumat hyppivät pusikossa. Jälkimmäinen autokunta havaitsi sarvikuonon kaukana tasangolla. Koukkasimme takaisin ja löysimme myös sen pienen etsimisen jälkeen. Pieni harmaa läntti, mutta kiikarilla katsottuna sen tunnisti selvästi sarvikuonon sivuprofiiliksi. Reissun ensimmäinen sarvikuono oli nähty. Pistimme kuitenkin paremmaksi, kun samalta paikalta nähtynä hieman oikealle löytyi kolme sarvikuonoa lisää. Neljä sarvikuonoa yhdellä kertaa on hyvä saavutus, koska koko kraatterin alueella on tiettävästi vain 11 sarvikuonoa. Big five, viisi suurta, eli norsu, sarvikuono, puhveli, leijona ja leopardi tulivat näin ollen tällä reissulla havaittua. Kiersimme Magadijärven eteläpuolelta vastapäivään ja tältä puolelta löytyi ensin yksittäinen gepardi ja sitten kuuden leijonan lauma löhöilemässä. Keskeltä kraatteria löytyi vaippasakaaleja, pahkasikoja ja muutama seepra. Edellisellä kerralla nähtyjä isoja puhvelilaumoja ei nyt ollut, vaan ne olivat hajaantuneena eri puolille kraatterin reunoja. Serengetin suurten laumojen jälkeen kraatteri vaikutti jopa huolestuttavan autiolta. Ngorongoron kraatterista saatava kokemus on erilainen, riippuen mistä suunnasta ja missä vaiheessa sinne menee. Matkan ensimmäisenä kohteena se on hieno elämys, mutta oikean puskasafarin jälkeen se enää oikein vakuuta. Magadijärvi, jonka niminen kaima on myös Sergengetissä, oli täyttynyt edellisen illan sateiden myötä. Vedessä oli vain pieniä määriä pikkuflamingoja, suuret flamingolaumat olivat jossain muualla ja Olli arveli niiden tulevan paikalle veden houkuttelemina vasta seuraavana päivänä. Suunnistimme seuraavaksi Hippo Poolille, jonka asukkaat sentään olivat paikalla. Pienessä lammikossa pulikoi nelisenkymmentä virtahepoa. Ngorongoron kraatterin virtahevot ovat siitä erikoisia, että ne tekevät vedessä ollessaan täyden eskimokäännöksen. Hullultahan se näyttää, kun henkilöauton kokoinen pullukka heittää vedessä koivet kohti aurinkoa. Käännös tapahtuu kuitenkin niin nopeasti, ettei kameralla oikein ehdi mukaan. Jostain ilmaantui kohtalaisen kokoinen gnu- ja seepralauma, joka laukkasi tien yli kohti järven rantaa. Pienen kukkulan rinteessä olevan pesäkolon suulta löytyi pari korvakoiraa, jotka kuivattelivat turkkejaan auringon lämmössä. Päinvastaista toimintaa harjoitti taasen täplähyeena, joka vilvoitteli itseään tiellä olevassa kuralammikossa. Siirryimme lounaalle Ngoitokitokin lähteiden rannalle ja muistimme varoitukset haarahaukkojen vaarallisuudesta. Eväät syötiin autojen suojassa ja ympärillä pyöri jatkuvasti uhkaavia varjoja, jotka olisivat mielellään halunneet napata osansa. Lounaan aikana kuulimme, että edellisen yön sade oli aiheuttanut vyörymän Leirain puoleisella kraatterin nousutiellä. Jos vyörymää ei saataisi korjattua ennen kolmea, niin joutuisimme kiertämään pidemmän lenkin koillisessa olevan Sopa Lodgen kautta. Aikaa siihen tärvääntyisi hyvinkin pari tuntia ylimääräistä. Päätimme ottaa riskin ja jatkaa ajelua tilannetta seuraten. Kraatterin pohjoisosista löysimme yhden naarasleijonan ja pari urosleijonaa, joita jäimme tarkkailemaan. Meidän autokunta kyllästyi puolessa tunnissa tilanteeseen ja lähdimme pikkuhiljaa etenemään kohti lodgea. Toinen autokunta jäi tarkkailemaan leijonia vielä tunnin ajaksi. Jonkinlainen kilpakosintatilanne oli ilmassa, mitä auringon laskiessa lopulta tapahtui, sitä emme tiedä. Matkan aikana näimme vielä yhden sarvikuonon keskemmällä kraatteria ja paljon selvemmin kuin aikaisemmat. Nyt viimeisetkin epäilijät uskoivat, että sarvikuonohan se oli. Mitään erikoisempaa ei enää sattunut kohdallemme, joten seitsemän ja puolen tunnin ajelemisen jälkeen meille riitti ja lähdimme kohti Lerain nousutietä. Aikaisemmin olimme nähneet autojen käyttävän nousutietä, joten kaikki viittasi siihen, että se oli taas avattu käyttöön. Lerain nousutie on parhaimmillaan auton oikealta puolelta nähtynä ja kattoluukussa seisten. Suosittelen kokeilemaan, jos useamman sadan metrin pystysuora jyrkänne tien vieressä ei häiritse.
Lodgella oli sitten virkistäytymisen aika terassilla maisemia katsellen. Leijonantarkkailijoiden autokuntakin palasi lopulta seikkailuiltaan, mitään ihmeempää kuitenkaan näkemättä. Illan infotilaisuus jäi lyhyeksi, koska safariajot olivat tältä reissulta ohi. Illallinen ja akrobaattiesityksen toinen näytös meni jo rutiinilla baaritiskillä notkuen. 12. päivä
Myöhäisen aamiaisen jälkeen koukkasimme vielä Enduleniin, jossa ohjelmassa oli ylänkökävelyä. Pieni seepralauma seurasi menoamme, kun kävelimme eteenpäin tarkoituksena katsella Eyasijärven maisemia. Etenemisemme pysäytti kuitenkin pilvirintama, joka paksuna kerroksena alkoi vyöryä rinnettä pitkin vastaamme. Emme ottaneet riskiä, joten käännyimme takaisin. Näillä seuduilla ei parane eksyä, koska harhailusta tulee helposti useamman kilometrin mittaisia. Endulenista lähdimme ajelemaan kohti puiston porttia, jonne matkaa kertyi tunnin verran.
|
||||||||||||||||||